Kauneudesta

En tiedä, olenko niin sensitiivinen ihminen, että pidän elämää ja maailmaa usein aika raskaana ja raadollisena. Arki ei yleensä ole hirveän hehkeää. Oma pyrkimykseni on, että se olisi tyydyttävää. Jos arki olisi tyydyttävää, ajattelisin, että se olisi onnellista. Perspektiivikysymys.

Koska siis koen elämän jokseenkin kai kyynisesti, olen yhä tietoisemmin alkanut etsiä vastapainoksi kauneutta. Kirjoitettuani sanan kauneus, tulee heti joku perkeleen akateeminen tarve, määritellä se. Kaivaa muistin sopukoista kuulemiani filosofisia määritelmiä käsitteelle. Mutta mihin nyt itse sanalla intuitiivisesti viittaan, ilman tietoisen filosofista jäsennystä, on yksinkertaisesti sellaiset asiat, joita koen kauniiksi, joista saan esteettistä mielihyvää ja joita siksi yritän tuottaa ja kerätä ympärilleni.

Oi, miten uskomaton projekti monien kodeista ja sisustuksista näyttää tulleen. Projekti se on meilläkin. Kyllä kyllä. Ei käy kieltäminen. Tosin se tosiseikka, että elää kahden lapsen kanssa, joista etenkin pienempi kuljettaa jatkuvasti kaikkia yltämiään tavaroita ympäri huushollia, hillitsee sisustusunelmia. Toinen elämää kaikkinensa hillitsevä tosiseikka on se, että joka päivä pitää laittaa ruokaa, pestä pyykkiä ja siivota. Se vie ison osan energiaa päivästä, yksinkertaisesti.

Joka tapauksessa kodit ja sisustukset ehkä kertovat tästä universaalista kauneuden kaipuusta. Katson juuri ulos ikkunasta, talviseen maisemaan, pakkasen huurtaamiin puihin. Tästä nautin. Saan voimaa. Maisemista, kuvista. Siksi myös maalle muutto on tehnyt hyvää. On ihanaa nähdä kauneutta ympärillään joka päivä. Luontoa, avaruutta, hiljaisuutta. Siksi halusin myös vanhan talon, koska pidän niiden estetiikasta. Kauniit asiat rauhoittaa, saa mielen levollisemmaksi.

Maisema pihalta.

Mietin tässä lähtisinkö hakemaan lapset kävellen päiväkodista. Jaksaisikohan kaksivuotias tuossa 13 asteen pakkasessa taapertaa kotiin metsän halki. Niin. Suorin reitti päiväkotiin on metsä poikki. Se on tätä maaseutuelämää. Tai pikku maalaiskylän elämää, sillä tosiaan päiväkoti ja alakoulu meillä on täällä – omassa kylässä.

Elämänmuutoksesta

Ajattelen, että blogeissa tehtävä elämänsä sanoittaminen (tai mitä blogi nyt sitten kenellekin edustaa), itse määritellyn kirjoituksen julkaiseminen, voi olla oman ihmiskäsityksen kannalta tervehdyttävää ja tyydyttävää. Se on varmastikin henkinen prosessi, jonka avulla voi selventää kuka on, tai ainakin, mitä luomani blogi on. Se on eräs syy, miksi blogia kannattaa kokeilla, mikäli kokee sellaiseen tarvetta oman itsensä kannalta.

Mitä te, hyvät lukijat, tästä minun blogistani sitten voitte saada irti. Noh, lakonisesti voi tietenkin todeta, että saas nähdä. Sen voin todeta, että vahvana vaikuttimenani kirjoittamisessa on oma elämänmuutokseni. Olen vuosien ajan hautonut, blogin lisäksi, elämänmuutosta, jota myös olen alkanut toteuttaa erilaisilla elämänvalinnoillani. Keskeinen teko tässä prosessissa on ollut maalle muutto, vanhaan taloon. Se oli konkreettinen irtautuminen pääkaupunkiseudusta ja sen sykkeestä. Se, mitä nyt tavoittelen, on oman elannon hankkiminen itselle kohtuullisen mielekkäällä tavalla. Unelmoin omaehtoisuudesta sallivassa ja hyväksyvässä ilmapiirissä.

”Hei, olisin valmis tulemaan sisälle! Voisin nukkua seuraavat 16 tuntia.”

Elämänmuutokseni alullepanijana on ollut se ahdistus, mitä olen kokenut työelämässä. Ne paineet ja arvot, joita olen kokenut, että niin työpaikallani kuin yhteiskunnassa laajemminkin kannatetaan, ovat ahdistavia ja ihmisyyttä nakertavia. Ne syövät ihmisen luovuutta, arvostusta ja kunnioitusta. Mihin tällä viittaan, on esimerkiksi erilaiset tulosjohtamisen mallit, jatkuva brändääminen ja markkinointi, jotka ovat eri muodoissaan saaneet jalansijaa myös julkishyödyllisissä organisaatioissa. Tämä esimerkiksi itselleni tutussa koulumaailmassa, on paikoitellen kornia, täydellisesti ristiriidassa sen arvomaailman kanssa, jota itse olen liittänyt lasten ja nuorten opettamiseen (eli käsittääkseni koulujen pääasialliseen tavoitteeseen – tosin olen osannut epäillä jo tämänkin käsityksen todenmukaisuutta). Nämä erilaiset johtamisen mallit ovat käytännössä johtaneet palaverien ja kokousten lisääntymiseen, kehittämiseen kehittämisen takia, itse tosiasiallisen työn (tavoitteen ja tarkoituksen) kustannuksella.

Tarkennukseksi todettakoon, että usein työelämässä, yhteiskunnassa tai vaikkapa politiikassa puheen tasolla arvot ovat kyllä tunnustettavissa. Esimerkiksi koulun johto saattaa kyllä todeta, että tottakai meidän päätehtävä on opettaminen, mutta tekojen tasolla arvot eivät näyttäydy yhtenevästi. Kun puheet ja teot ovat ristiriidassa, syntyy luottamuspula. Jos on kyse johtamisesta, se on silloin huonoa, ja valitettavasti luulen, että huonoa johtamista on paljon.

Ahdistukseni myötä havaitsin, etten ole ainoa joka kärsii tämänkaltaisesta arvomaailmasta. Uskon myös, että tähän on herätty laajenevasti. Monet filosofit, tutkijat ja mielipidevaikuttajat puhuvat tästä ristiriidasta ja ihmisten arvostamisesta enenevästi. On syntynyt erilaisia vastaliikkeitä, kuten vaikkapa hidastamiseen, yksinkertaistamiseen tähtäävä slow movement tai leppostamiseen ja kohtuullistamiseen pyrkivä downshiftaus. Toivon suuresti, että jonkinlainen inhimillistymisen kausi on alkamassa. Joisakin työpaikoissa on myös alettu johtamaan uudenlaisilla tavoilla, joissa keskeisenä ajatuksena on, että jos työntekijät voivat hyvin, he myös tekevät työnsä paremmin, sitoutuvat yritykseen ja ovat sille lojaaleja.

Itselleni jonkinlaisen sysäyksen on antanut Tom Hodginson Joutilaisuuden ylistyksessään. Äitiyden ja vanhemmuuden osalta myös hänen Joutilaat vanhemmat oli vapauttava ja ajatuksia herättävä lukukokemus. Ymmärsin, että ne paineet, joita olin itse kokenut yhteiskunnan taholta työelämässä tai äitinä, eivät ole yksisuuntaisia. Ei minun oikeasti tarvitse olla mekanismia toteuttava osanen, vaan voin ihan aidosti ainakin yrittää irtautua niistä odotuksista tai paineista tai arvoista. Voin oikeasti tehdä toisenlaisia valintoja. Voin ainakin yrittää muuttaa muutettavissa olevia asioita. Niitä on varmastikin aika paljon. Kyse on pitkälti itse luomistamme kahleista. Me itse omilla peloillamme ja kuvitelmillamme luomme omat vankilamme. Osa tässä peräänkuuluttamistani jonkun kasvottoman tahon, kuten yhteisunnan tai työelämän, luomista paineistakin ovat vain omaa illuusiota.

Noniin. Mutta tervetuloa siis mukaan! Tervetuloa seuraamaan, miten prosessini etenee. Ja toisaalta, miten blogini etenee. Pystynkö luomaan itselleni uudenlaisia polkuja elämässä. Pystynkö vastustamaan pelkoa epävarmuudesta ja epäonnistumisesta, toisin sanoen, uskallanko yrittää.

Tervetuloa mukaan!

Tätä blogia olen hautonut mielessäni pitkään. Kuten moni muukin, mutta viimeksi tänään tanssijatar Minna Tervamäki puhui Yle Puheella siitä, että älä elä unelmissasi, vaan ala tehdä konkreettisia, vaikka pieniä tekoja unelmiesi toteuttamiseksi. Tämän blogin aloittaminen on sitä. Oikeaan aikaan oikeat sanat koskettavat. Ihminen hakee tukea tekemisilleen. Tämä on itselleni jännittävää juurikin siksi, että en tiedä, mihin arvon blogi minut johdattaa, vaikkakin minulla on luonnollisesti ajatuksia siitä, miksi haluan tätä kirjoittaa, mihin tällä pyrin, mitä toivon. Mutta lopputulos on mysteeri, ja toisaalta prosessi itse tarkoitus. Aivan kuin Blogi olisi joku oma toimijansa. Kyse on varmastikin samasta kuin kirjan kirjoittamisessa, tai ylipäätänsäkin samasta kuin suurimmassa osassa luovia prosesseja. Itse prosessi vie jonnekin. Itse prosessi on kiinnostavaa (myös).

Blogin aloittamista on hankaloittanut oma kompleksinen suhteeni sosiaaliseen mediaan ja elektronisiin laitteisiin. En tavallaan ole kummastakaan kiinnostunut. Suhtaudun varauksellisesti nykyiseen yksityisen julkistamiseen, itsen brändämiseen… eritoten julkaisemiseen julkaisemisen vuoksi. Toisaalta ihailen ihmisiä, jotka ovat uskaltautuneet siihen. Kun en tunne somea, en myöskään tiedä, missä maailmassa liikun. Tunnen huonosti koko blogimaailmaa. Olen pikemminkin perinteisen median käyttäjä, mutta seuratessani sitä, seuraan tietysti myös keskustelua somesta – mutta ulkopuolelta. Sitten mietin, voinko kirjoittaa blogia, jos en tiedä, missä liikun, mihin kenttään blogini suhteutuu ja asettuu. Ainakin on todettavissa, että noin fyysisesti on mahdollista kirjoittaa tätä, vaikka joku taho jossakin pitäisikin sitä moraalisesti tai sosiaalisesti arveluttavana. En esimerkiksi tiedä erilaisia koodistoja, miten blogi pitäisi aloittaa tai miten sitä pitäisi rakentaa. Onko siis kyse samasta, että alkaisi toimittamaan sanomalehteä tietämättä, mikä on pääkirjoitus. Toivottavasti ei, sillä sitä en pitäisi suotavana. Ehkäpä moraalinvartijat ovat liikkeellä? Huhuu, täällä olen!