Kissakammo

Otimme kissan viime kesänä naapureilta. (Selvennykseksi, kutsumme naapureiksi kaikkia lähellä asuvia tuttuja kyläläisiä, vaikka he eivät kirjaimellisesti olekaan oman aidan takana.) Minä vastustin kissan tuloa pitkään, mies puhui puolesta. Hän tykkää muutenkin, mutta erityisesti kissa piti tulla, koska on hiiriä. Se on tätä vanhan talon ihanuutta.

DSC_0376

Minulla on ollut kissakammo ja -allergia. Tuttavieni kissat ovat olleet sellaisia sähikäisiä, että en ole osannut suhtautua kissoihin mitenkään, enkä ole yhtään ymmärtänyt niiden luonteen laatua. En myöskään halunnut mitään lisästressejä elämään. En yhtä vauvaa lisää. En halua kissaa roikkumaan verhoihin, raapimaan sohvia, häiritsemään yöunia, maukumaan.

Muutaman vuoden sain kissaa vastustettua, mutta viime kesänä mies puoliväkisin toi kissan meille. Valkoisesta supersöpöstä kissasta tuli Rulla. Hän oli ihan pieni ja vähän pelokas, ja minä pelkäsin häntä. Ihmettelin, että mitä hän naukuu ollessaan minun sylissä, onko se vihainen kyselin mieheltä. Miksi se aukoo suutaan ja näytää hampaitaan (taisi haukotella). En vaan luottanut yhtään enkä osannut lukea kissaa.

Empaattisena ihmisenä tietysti tykästyin kissankuvatukseen. Opin pikkuhiljaa lukemaan häntä. En ole koskaan tykänyt syöttää kättäni hänen purtavakseen enkä juuri jaksa narun päästäkään leikittää. Mies yleensä ruokkiikin. Allergia helpotti siedettäväksi neljässä kuukaudessa (kasvot ovat edelleen herkkä paikka).

Rulla sattuu olemaan varsin rauhallinen. Mutta kova on ollut koulukin, josta on vastannut poika. Rullan tullessa hän oli 1,5-vuotias. Kissa oli kiva elävä lelu, jota pystyi hallitsemaan paremmin kuin lähipiirin koiria. Sitä jaksoi helposti kantaa, tiukka ote vaan jostain kohtaa ja roikottamaan. Eikä kissa ole koskaan käyttänyt aseitaan, kynsiä tai hampaita, tyhmyyttään tai kilteyttään. Pahin rasti kissan kanssa on ollutkin juuri pojan ja kissan välinen dynamiikka. Jatkuva komentaminen ja vahtiminen. Onneksi kissan voi aina pistää ulos. Ja onneksi poika on kasvanut ja alkaa nyt lähes vuoden vanhempana uskoa joskus jotain.

Kevään tullen Rulla vaeltelee pihalla eikä meinaa malttaa tulla sisälle. Hän nauttii elämästään. Onhan sitä kiva seurailla. Ja nautin siitä, miten itsenäisiä kissat ovat. Onhan hänessä omat pienet hommansa, mutta kissa pärjää paljon myös omillaan, ei ole niin riippuvainen meistä, ihmisistä, kuin vaikkapa koirat. Sopii tällaiselle voimavaroiltaan keskinkertaiselle. Ei ole hiiriäkään näkynyt.

Mainokset

Liikuttavaa…

Oivoi. Löysin liikuttavan tekstin, Emily Pear Kingsleyn: Welcome to Holland. Tämän oli laittanut erityislapsen äiti omalle Meriannen mielessä -blogiinsa, tässä linkki sivulle.

Tervetuloa Hollantiin

Kun odotat lasta, se on kuin suunnittelisi ihmeellistä lomamatkaa Italiaan.
Ostat nipun opaskirjoja ja teet ihania suunnitelmia.
Colosseum. Michelangelon David. Gongolien Venetsia.
Ehkä opettelet joitain käteviä italialaisia sanontoja.
Kaikki se on hyvin innostavaa.

Kuukausien innokkaan odotuksen jälkeen suuri päivä viimeinkin koittaa.
Pakkaat laukkusi ja lähdet matkaan. Useita tunteja myöhemmin lentokone laskeutuu.
Lentoemäntä tulee ja sanoo:
-Tervetuloa Hollantiin!
-Hollantiin? Kuinka niin Hollantiin? Varasin paikan Italiaan menevään koneeseen. Minun pitäisi olla Italiassa. Koko elämäni olen unelmoinut pääseväni sinne.
Mutta lentosuunnitelmaan on tullut muutos. Kone on laskeutunut Hollantiin ja sinne sinun on jäätävä.

Tärkeintä on kuitenkin, ettei sinua viety mihinkään hirveään, inhottavaan, likaiseen paikkaan, jossa on kauheita tauteja ja nälänhätää.
Olet tullut vain erilaiseen paikkaan.
Niinpä sinun on mentävä ostamaan uusia opaskirjoja. Sinun on opittava aivan uusi kieli, ja kohtaat joukon uusia ihmisiä, joita et muuten koskaan olisi tavannut.
Se on vain erilainen paikka.
Se on vähemmän loistelias kuin Italia, ja elämänrytmi on hitaanpaa kuin Italiassa.
Mutta oltuasi siellä jonkin aikaa, saatuasi hengityksen tasaantumaan, katsot ympärillesi ja huomaat, että Hollannissa on tuulimyllyjä ja tulppaneeja, Hollannissa on jopa Rembrantin maalauksia.

Mutta kaikki tuttavasi ovat tohkeissaan Italian matkoistaan ja he kerskailevat, kuinka ihanaa heillä siellä oli.
Ja lopun elämääsi sanot: Niin, sinne minunkin piti mennä. Sitä minä olin suunnitellut.
Eikä se kipu haihdu koskaan, ei koskaan, pois, koska unelman menettäminen on hyvin hyvin merkittävä menetys.
Mutta jos vietät elämäsi surren sitä tosiasiaa, että et milloinkaan päässyt Italiaan, et ehkä milloinkaan ole vapaa nauttimaan niistä hyvin erityislaatuisista, hyvin ihastuttavista asioista, joita Hollanti tarjoaa.

Emily Pear Kingsley: Welcome to Holland

Sohvatyynyjä

DSC_0993

Ompelin viikonloppuna sohvatyynyjä. Olen kerännyt erilaisia pitsejä, vanhoja lakanoita ja pöytäliinoja tällaisiin projekteihin. Vanhat käsin kirjotut pellavaliinat ovat aivan ihania. Yksi mummoltani peritty on rikki, joten mitä oivin tähän tarkoitukseen. Sen voi hyvällä omalla tunnolla silputa tyynyihin. Sitten on vanhojen lakanoiden pitsit. Oi voi. Arjen kauneutta. Pienet pitsikuviot, joita aiempien sukupolvien naiset virkkasivat. Mietin välillä, millä ihmeen ajalla. Liekö katoavaa kansanperinnettä. Sitten on nuo lapsuuden kankaat. Äidin vanhaa kukkamekkoa, tai omaa lapsuuden hamekangasta tyynyssä.

Siinä se mummon käsinkirjottu pellavaliina.

Siinä se mummon käsinkirjottu pellavaliina.

Hamekangasta ja pitsiliina.

Hamekangasta ja pitsiliina.


Eriparinappeja.

Eriparinappeja.

Hyvä äiti – huono äiti

Tunnistan äitiydessä tiettyä hyvä – huono –dikotomiaa. Ensin raskaudelleen, sitten vauvalleen ja lapselleen täydellisen omistautuva, itsensä uhraava äiti on hyvä äiti. Jos ei ole tätä, on huono äiti. Kärjistetysti. Tarkemmin sanoen, kyse on ehkä siitä, että pelkää olevansa huono äiti ja kokee helposti huonoa omatuntoa ja syyllisyyttä. Uhrautuva äiti laittaa lapsensa kaikessa etusijalle. Hän huolehtii aina ensin lapsensa tarpeista. Aikaisemmilla sukupolvilla vauvan jälkeen oli vielä mies, ennen itseä. Ja vielä sitä aiemmin järjestys saattoi olla ensin mies (eli perheen pää!), sitten lapsi ja äiti. Tästä perinnöstä, äitiyteen ladatuista odotuksista, uskon edelleenkin kumpuavan äitiyteen ja äiteihin juurtuneen syyllisyyden.

Huh huh.

Raskaana ollessa pitää huolehtia syömisistään ja juomisistaan. Vauvan kanssa pitää huolehtia vauvan syömisistä ja juomisista. Konkreettiset kriteerit hyvälle äitiydelle riippuvat hieman ns. uskontokunnasta. Oletko niin sanottu uraäiti, luomuäiti, kotiäiti, teiniäiti, ja mikä kulloisessakin identiteettiskenessä on katu-uskottavaa. Skenestä riippuen hyvä äiti voi esimerkiksi täysimettää pitkään, käyttää kestovaippoja, palautua sutjakasti raskaudesta, näyttää muodikkaalta, sisustaa kotia ja käydä mammamiittareissa. Hyvä äiti vie lapsiaan reippaasti ulos ilmasta riippumatta. Leikkipuistossa hän reagoi herkästi lapsensa tarpeisiin, itkuihin ja hiekan viskomisiin. Hän on otteissaan varma.

Ihana ilma, ihana perhe ja tosi hyvä äiti :P

Hyvä äiti ei nauti päihteitä, koska hän ei tarvitse elämässään enää hetkellisiä nautintoja, sillä äitiys on saattanut hänet henkisessä kypsyydessä uudelle levelille. Lapset ovat tuoneet elämään sellaista merkitystä ja sisältöä, ettei päihtyminen tarjoa sen rinnalla mitään.

Äitiyteen liittyy erilaisia roolimalleja ja odotuksia. Luojan kiitos me äidit emme yleensä niitä täytä, mutta uskon, että monien meistä täytyy ottaa jollakin tavalla rooleihin ja odotuksiin kantaa. Määritellä oma äitiytemme suhteessa erilaisiin odotuksiin. Monella meistä ei ole valmista äitiyden sapluunaa, johon solahtaa. Omien äitiemme sapluuna on tässä muuttuneessa maailmassa usein sellainen, joka ei tunnu enää itselle mielekkäältä. Toki meillä on se äitiemme malli mukanamme niin hyvässä kuin pahassa.

Hyvän äitiyden keskiössä kaikessa ristiriitaisuudessaan on se, että äidin pitäisi voida hyvin. En ymmärrä, miten kaiken uhraava ihminen voi voida hyvin. Kertokaa, jos olen väärässä. Kertokaa jos lähtökohtani on väärä. Jos olen harhassa siinä, että olen näkevinäni äitiydessä uhrautuvuuden teeman.
Väitän, että äitien pitää tehdä kaikkea sitä, mitä he ovat aina ennenkin ihmisinä elämässään tehneet. Tottakai identiteetin keskeiseksi osaksi tulee myös lapsi ja oma äitiys, mutta se ei saa sulkea pois kaikkea muuta omaa. Luulen, että sen puolesta meidän monien äitien pitää tietoisesti työskennellä.

Tässä joitain ajatuksia, mutta palannen tähän vielä jahka ajatukset jäsentyvät ja jalostuvat ja saan ne sanoiksi tänne… Process’s going on.

Onks tää nyt kevät mitä?

Niin, on ilmoja pidellyt! Maailman kirjat on sekaisin. Laskiainen tulossa, ja linnut laulaa ja nurmi vihertää. Tuntuu vaan niin oudolta. Onko meillä kevät nyt? Miten tähän pitäisi suhtautua? Tuleeko takatalvi, kuoleeko nuo jo maasta nousseet narssissit vai pitäisikö sukset ja pulkat nyt siivota (just kun perskules saatiin hommattua lapsille sopivat vermeet)?

DSC_0769

Ilmoista puhumista välillä mollataan, tyyliin: ilmoista puhutaan silloin kuin ei ole muuta puhuttavaa. Mutta ilmathan on ihan hirveän tärkeät. Nehän vaikuttaa meidän eloon ja oloon kokonaisvaltaisesti, niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Tietysti niistä usein puhutaan puolituttujen kanssa, koska juuri heidän kanssaan se on sitä yhteistä helposti jaettavaa kokemusmaailmaa, kun ei ole niitä muita työ- harrastus- tai perheasioita jaettavana. Mutta eihän siinä mitään mollattavaa ole. Puhukaa ihmiset ilmoista! Ja läheisempienkin ihmisten kanssa puhutaan ilmoista, muiden asioiden lomassa. Se sääpuheen määrä sinänsä kertonee asian merkityksellisyydestä ihmisille. Luonto ja sää.

Sitä kyllä ihmettelen itse, että toisille säätiedotusten seuraamisesta näyttää tulleen jokseenkin fanaattista. Vanhempi sukupolvi perinteisesti seuraa säätä ja uutisia, mutta myös osa nuoremmasta ikäluokasta tuntuu googlettavan ennusteita ja paikallissäätä ahkerasti. Pyrkimys lienee ympäröivän maailman hallintaan. Ihmiset ovat kyenneet ottamaan haltuun maailmaa nykyisen tekniikan avulla ennennäkemättömällä tavalla ja kenties meidän on vaikeampaa kuin ennen hyväksyä pienenevältä tuntuvaa joukkoa asioita, joita emme voi hallita. Kun seuraa ennusteita (tai tarkemmin ottaen tiedottteita), voi edes osittain yrittää ottaa säätä haltuun tai hallintaan.

Onhan se toki itselleenkin jollakin tapaa rauhoittavaa tietää, että jaahas, nyt todella ennusteen mukaan näyttäisi olevan lämpöasteita tiedossa. Ei sitten turhaan odottele niitä laskiaiskelejä. Katsoin eilen hieman poikkeuksellisestikin säätiedotteen. Siinä kerrottiin erilaisia tilastotietoja siitä, kuinka lämmintä nyt on vuotuiseen keskiarvoon nähden. Onhan sitä ilmaa silloin helpompi suhteuttaa. Ei siis ole ole ihme, että nyt helmikuun lopussa tuntuu oudolta, koska keskimäärin näin lämmintä on vasta huhtikuun puolivälissä. Sisäinen ristiriitani on siis perusteltu.

Ehkä itse yritän kuitenkin ylläpitää jonkinlaista kohtuutta sään seuraamisessa ja vouhkaamisessa. Se vie turhaa energiaa. Alkaa nyt stressaamaan siitä, että ei nyt olekaan sellainen ilma kuin piti ja ei onnistukaan se, mitä oli suunniteltu. Katsoo sitten aamulla, miltä näyttää. Ainakin voi yrittää olla vähän hövelimpi, aina toisinaan.

Maailmassa monta ihmeellistä tavaraa

Sen olen huomannut, että siivoamisen määrä on rinnasteinen tavaroiden määrälle. Lapsuuden kodissani sitä kamaa oli aika paljon. Erityisesti isäni oli jonkinasteinen keräilijä. Kaikennäköistä, muiden roskaksi arvioimaa, hän toi kotiin. Vaikka ostettiin uutta, vanhaa ei heitetty useinkaan pois. Tai se tehtiin ainakin harkiten. Huonekalut ja vaatteet säilytettiin. Vintit olivat ajoittain aika hurjat. Puolustan kyllä isääni. Hänellä oli silmänsä romulle. Se oli kuitenkin usein lujatekoista romua, tai tavaroilla muuten oli jonkinsortin perustelu.

Lapsuuden naapuri esimerkiksi uusi omassa talossaan vanhan parvekkeensa, joka oli sellainen 1940-1950-luvun taloille tyypillinen rautakaiteinen, suorakulmion mallinen parveke. Samantyyppisiä näkee rintamamiestaloissa. Isäni raahasi tämän poistetun vanhan parvekkeen meidän pihalle. Kyllä siinä niin naapurien kuin äitini silmät muljuivat, että mitä tuo mies taas säätää. No, parvekkeesta tuli osa puutarhaa. Hän rakensi sen kaiteiden jatkoksi ritilät köynnöksille ja upotti sen osaksi muuta terassirakenelmaa. ”Parvekkeella” oli suojainen istuskelupaikka pienine puusohvineen.

Toinen romu, minkä muistan isäni kuljettaneen kotiin, oli tienposkesta löytynyt, isohko liikennemerkki. Sellainen suuri pyöreä merkki, jossa oli oranssinpunaisella ja keltaisella maalattu mikä lie varoitus. Liikennemerkistä tuli erittäin kestävä, joskin myös painavahko, suoja grillille.

DSC_1403

Piharakennus on aika iso ja sinne mahtuu aika paljon kaikkee tosi ihmeellistä.

 

Vaikka saatoin toisinaan kritisoida vanhempieni vinttien siisteyttä ja säilytettyjen tavaroiden laatua, olen kuitenkin usein ollut kiitollinen myös esimerkiksi vaatteista, joita äitini säästi. Voi niitä vanhoja maripaitoja, jotka teininä kulutin sitten lopullisen loppuun. Tai muita 60-70-luvun vaateaarteita, jotka sopivat teinivuosieni tyyliin. Kankaat olivat vahvoja, kestivät (ja kestävät edelleen) pesua aivan eri tavoin kuin suurin osa tämän päivän kankaista. Niinpä olen monien muiden tapaan, myös tuunannut vanhoja vaatteita ja ommellut vanhoista kankaista jotakin uutta.

Olen siis kasvanut eräänlaiseen tavaroiden keruuseen, ja epäilemättä myös varsin kiitettävästi jatkanut tätä perinnettä. Sittemmin nykyinen lapsiperhe-elämän ja huushollikaaoksen näkökulma on saanut minua kyllä enenevästi kritisoimaan tavaran määrää. Kuten alkuun totesin, uskon siihen todennäköisyyteen, että mitä enemmän kaikennäköistä tavaraa on, sitä sekaisempi huusholli. Tavara-ahdistushan on tunnettua. Viimeaikaisia esimerkkejä ovat nämä vaikuttavat ihmiskokeilut, kun Petri Luukkainen luopui kaikista tavaroistaan ja dokumentoi tämän (Tavarataivas 2013), tai lempeämpänä vastaiskuna, tämän vuoden Tavara päivässä pois – facebook-liike.

Tavaramäärään liittyy myös vahva ekologinen lataus. Sinänsä ironista on, että kestävän kehityksen näkökulmasta meidän itseasiassa pitäisi arvostaa tavaraa. Sillä tavaran arvostaminen vähentää kerskakulutusta, joka on se pahin synti tällä saralla. Jos me arvostaisimme tavaraa, emme heittäisi sitä niin helposti pois, käyttäisimme pidempään, pyrkisimme uusiokäyttämään tai antamaan jollekin tavaraa tarvitsevalle, ostaisimme siis vähemmän uutta. Täytyy tehdä linjanvetoja, mikä on roskaa, mistä pitää luopua (vaikkapa siksi, että huusholli pysyy jossain kuosissa) ja mikä on säästämisen arvoista. Tavaraa täytyy siis arvioida. Se lienee osoitus siitä sen arvostuksesta.

Ain laulain työtäs tee – blaah!

Ennen esikoistani minua oli varoitettu, että elämä on sitten kyllä paljon rankempaa, kun saa lapsen. Luonnolleni uskollisen pelokkaana varauduin johonkin kohtuullisen hahmottomaan elämän rankkuuteen. Nyt useamman äitiyden kasvukivun jälkeen ajattelen, että tuo rankkuus liittyy pikkulasten kokonaisvaltaiseen sitovuuteen. Siinä on niin kiinni, ja pääsemättömissä. Vastikään eräs tuttava sanoi, että voiko elämässä olla mitään yhtä sitovaa sopimusta kuin lapset.

Sitä elämän rankkuuta on tietysti myös konkreettinen kotityönmäärä. Kun vauvan kokonaisvaltainen sitovuus lävähtää päin naamaa ensimmäisestä parahduksesta alkaen, niin kaikki työ ei, luojan kiitos, näyttäydy esikoisen kanssa vielä aivan heti. Kun on vain yksi vauva, osa kotityöstä tulee vasta pikkuhiljaa, kuten ruoanlaitto ja siivoaminen. Vauva syö maitoa, mikä on (tietyssä mielessä) aika iisiä. Eikä hän sotke, muuta kuin vaatteitaan. Mutta vauvan vaatteet on pieniä ja alkuun ne rumpsauttaa aika mukavasti oman pyykin ohessa. Sitten on tietysti tuo kestovaippailu, joka kyllä teettää työtä, jos siihen projektiin kykenee.

Ruoanlaiton, sen minä myös ymmärsin etukäteen kuuluvan lapsidiiliin, mutta se, mikä yllätti, on siivoamisen määrä. Voi herran jestas sotkua ja kaaosta. Meidän kuusivuotias tyttö kyllä siivoaa kohtuullisesti nykyään jälkiään, koulutus on siis mahdollista, mutta tuo pienempi kaksivuotias poika, on aivan mahdoton. Hän levittää kaikkea sälää koko ajan ympäri huushollia. Tilanne on nyt siinä mielessä pahempi kuin tytön ollessa pieni, että pikkulelujen määrä on merkittävästi suurempi. On pikkulegoja, askartelusälää, palapelejä, ukkeleita, nippeleitä, nappeleita.

photo

Joka päivä saa siivota. Aina kun kulkee keittiöstä lastenhuoneeseen, sitä kerää matkalla muutaman tavaran kainaloonsa. Ja kun tulee takaisin kuljettaa taas pari tavaraa toiseen suuntaan. Siis tällainen vie mennessäs, tuo tullessas -tyyppinen periaate, jota esimerkiksi ravintoloissa tarjoilijan työssä käsittääkseni tähdennetään. Siivoaminen on aina läsnä. Tavoitteeni, joka ei suinkaan aina toteudu, kun ei vaan jaksa, on, että iltaisin olisi siivouskierros. Lattioilla lojuvat lelut ja muut kamat koriin ja sitten lajitellaan leikkihuoneessa paikoilleen. Se on aika hyvä systeemi, tuo kori nimittäin. Sen voi vaan todeta, että jokapäiväinen siivoaminen uuvuttaa. Kun julkisuudessakin ihmetellään, että miten se nyt on niin hirveän rankkaa, se elämä lasten kanssa, niin yksi vastaus ainakin on juuri tässä: Jokapäiväiset, samat toistuvat kaavat uuvuttaa. Yksinkertaisesti se, etä koko ajan pitää tehdä jotakin, palvella toisia. Joskus tuntuu, että sitä on yksi palvelija tässä huushollissa. Hushållerska.

Siivoan, koska en tahdo kestää kaaosta ympärilläni. Tuntuu, että se valtaa helposti myös mielen. Jos taas ympärillä on seesteistä, niin mieli rauhoittuu ja lepää paremmin. Kysy vaikka idän viisailta. Jos joka päivä siivoaa edes jonkin verran, pysyy jonkinlainen kuosi tässä huushollissa. Eikä meillä siis todellakaan ole kiiltävän valkoista. En ymmärrä, miten joissakin lapsiperheissä kyetään sellaiseen sotilaalliseen kuriin – tai mistä sen siisteyden ylläpitämisessä sitten onkaan kyse. Enkä ymmärrä, miten sellaisen järjestyksen ylläpitämiseen voi mitenkään riittää aika. Mielestäni elämässä on kuitenkin tärkeämpiäkin asioita, kuin kiiltävä koti. Se on se kohtuus. Avainsana.

Kohtuus, armo ja kauneus. 🙂

Kuule voitaisiinko neuvotella?

Olen toisinaan potenut huonoa omatuntoa siitä, että kiellän lapsiani. Olen ehkä toisiin äiteihin verrattuna tiukka, (toisaalta löytyy tiukempiakin – tiukkuuttani nimittäin hillitsee se iänikuinen sensitiivisyyteni kaikelle, myös lasteni tunteille). En kuitenkaan ihan hirveästi jaksa pahantekoa enkä riehumista.

Minulla on sellainen fiilis, että osa vanhemmista on hairahtunut liiallisesti ns. neuvottelevaan vanhemmuuteen. Kun lapsi käskee kaverisynttäreillä, että anna mulle nakkii, mä haluun nyt heti mehuu, mä en suostu tulee valokuvaan, mä en haluu istuu ton vieressä, niin vanhemmat hyssyttelee, et äläs nyt, kato ei noin saa tehdä ja perustelee (liian älyllisesti) neljävuotiaalle, miksi tämän toiminta ei ole oikein muita kohtaan. Ja lapsi huutaa vieläkin enemmän, kun äidille ei näköjään mennyt vielä perille. Tai yksivuotias repii tavaroita hyllyltä, piirtää kynillä seiniin ja oviin, silppuaa sanomalehteä. Vanhemmat ottaa syliin ja pyytää rauhallisesti lopettamaan. Ajatellaan myös, että lapsen pitää saada tehdä, että lapsi toteuttaa itseään, lasta ei saa rajoittaa.

Tuntuu, että se raja ei tule vastaan, ehkei kestetä lapsen itkua. Ei yksinkertaisesti vihelletä peliä poikki ja sanota, noin et tee piste. Koska se tuntuu pahalta, tuntuu pahalta kieltää, tuntuu pahalta loukata lapsen tunteita. Vanhemmat ihan oikeasti varmastikin ajattelevat tekevänsä parhaansa lapsen eteen. He ajattelevat lapsen oikeuksia.

Tähän neuvottelevaan vanhemmuuteen, puhutaan myös kaverivanhemmuudesta, on ehkä ajauduttu sen myötä, että on haluttu sanoutua irti perinteisestä varsin autoritaarisesta vanhemmuudesta, joka lienee ollut vallalla historiallisesti varsin pitkään. Sellaisesta kasvatuksesta, josta nyt vanhenevat suuret ikäluokat ovat vielä osin kärsineet, puhumattakaan heitä edeltävistä sukupolvista. Lasten oli oltava kuuliaisia ja kunnioittavia, ja mikäli he eivät olleet, heitä oli hyväksyttävää rangaista myös fyysisesti.

DSC_0529

Joo söin vähän uunin hiiliä, ihan ite otin!

 

Siitä on ollut syytäkin irtautua. Vaikuttaa vaan, että lasten oikeuksien näennäisessä kunnioittamisessa on menty liian pitkälle. Ei ole lapsen etu, että hänellä ei ole rajoja. Lapsi ei silloin tunne oloaan turvalliseksi. Vaikka kieltämisestä tulee itku, se on kuitenkin perusteltua toimintaa.  Lapselle on kerrottu, mitä ei saa tehdä ja miksi (esim. tulee pipi). Ei ole siis kyse mielivallasta. Jos ei tottele, joutuu jäähylle. Se itku kestää yleensä varsin vähän aikaa. Vanhemman on kestettävä itkut, ja lapsen on selvittävä siitä pettymyksestään, että hän ei saanutkaan syödä banaania ennen ruokaa, tai piirtää tussilla oveen, tai repiä kaukosäädintä. Jos lapsi saa periksi, hän tottuu, että itkuraivolla saa.

Pienemmän lapseni myötä ymmärsin, että lapsen rajoittaminen alkaa jo aivan pienestä. Jo vauvana on alettava estämään ja tavallaan kieltämään vauvaa. Ensin ei saa muljutella suussaan pieniä esineitä. Ei saa kontata yksin järveen tai tuleen. Siis äärimmillään, mutta esimerkit kuvastaa sitä, että jo hengissä pysymisen vuoksi, lasta on rajoitettava jatkuvasti. Lapsi joutuu tottumaan siihen, että hän ei saa kaikkea, mutta lapsi vaistoaa kyllä myös sen, tarkoittaako vanhempi hyvää. On lapsen etu, että hän oppii tottelemaan ja kunnioittamaan aikuisia, ja ylipäätään muita ihmisiä. Että hän tottuu odottamaan omaa vuoroaan, pyytämään kauniisti.

Olen nähnyt sitä, että ihmetellään, kun neljävuotias käyttäytyy huonosti. On vaikea yhtäkkiä alkaa rajoittamaan, jos ei aiemmin ole rajoitettu.  Kaikille osapuolille.

Pelottaa vaan, miten tämä kaikki näkyy päiväkodeissa, saati sitten kouluissa ja vaikkapa murrosiässä. Uskon, että jos on lapsuutensa elänyt turvallisissa rajoissa, ei murrosiässäkään ole niin tuuliajolla. Oi voi.

Kotona meno on meilläkin kyllä toisinaan hurjaa, kai kaikilla normaaleilla perheillä on. Kyllä nuo meidän lapset tekee pahaa ja kiukkuaa. Mutta useinmiten kaverisynttäreillä menee kyllä aika hyvin. He eivät tee, mitä sattuu, eivätkä huuda toisille, miten sattuu. Ja siihenkin varmaan on syy.

Lumihiutaleita

DSC_1099

Innostuin tänä talvena lumihiutaleiden virkkauksesta. Vaikka ulkona olisi mustaa, loskaa ja märkää, niin kuin tänä talvena liian usein on ollut, voi ikkunassa sentään killutella lumihiutaleita. Hiutaleet ovat siitä kivoja virkkauksia itseni kaltaiselle aloittelijallekin, että ne syntyvät nopeasti.  Itselleni on vaikea sitoutua pidempiin virkkaus- ja neulontatöihin. Siitä osoituksena erinäiset keskeneräiset syherrykset. Lumihiutaleet on ihania myös joulukuusessa. Ehkä joku joulu, olen ollut niin ahkera, että kuusi oikeasti voisi täyttyä lähinnä hiutaleista (kuva välkkyy jo mielessäni!).

Olen kovettanut hiutaleet perinteisellä sokeritärkkäyksellä. Se ei ehkä ole niin helppoa, kun kaupoista saatava kovetusaine, sokerivesi on tahmaista ja kuivunee kauemmin. Mutta mummotkin tärkkäsi näin! Arvo sekin. Vettä ja sokeria löytyy myös kotikeittiöstä, siis mukavan yksinkertaista.

Jos tarvitsee apua virkkuusilmukoiden tekemiseen, niin itse olen tykännyt Viivin virkkausnetistä: http://www.kallamedia.com/virkkaus. Selkeät sivut, tehty opetuskäyttöön, joten tarkoituksena on, että uppoaa kovapäisempäänkin.

Löysin mm. Perhosefekti-blogin sivuilta muutaman ohjeen, joita käytin: http://www.perhosefekti.fi/jouluaskartelu.html.  Alla vielä kirjoitettuna tähän mennessä löytyneistä lempiohjeeni, joka on samaiselta sivulta. Kuvassa vasemmanpuoleinen. Vinkatkaa omia lempiohjeitanne!

Lumihiutale

Suuntaa-antava ohje:

8 kjs, sulje piilosilmukalla lenkiksi.

  1. 5 kjs, 17 pitkää eli kaksinkertaista pylvästä joiden välissä aina yksi kjs, sulje kerros piilosilmukalla 4:nteen kjs:aan.
  2. Tee yksi kiinteä silmukka pitkien pylväiden väliin, 6 kjs, jätä yksi pylväs väliin ja tee seuraavan pylvään päälle 2 pp. Pylväät siis tulevat pylväiden päälle, kiinteät silmukat pylväiden väleihin.
  3. 6 kjs, jätä yksi pylväs väliin ja tee kiinteä silmukka pylväiden väliin. Toista, kunnes kerros on valmis. Sulje kerros kiinteällä ketjusilmukalla aloitus-ks:n päälle.
  4. 8 kjs, kaksi yksinkertaista pylvästä edellisen kerroksen pitkien pylväiden väliin, 8 kjs, kiinteä silmukka edellisen kerroksen kiinteän silmukan päälle. Toista, kunnes kerros on valmis. Sulje kerros kiinteällä ketjusilmukalla aloitus-ks:n päälle.
  5. 10 kjs, yksinkertainen pylväs edellisen kerroksen pylväiden väliin.
  6. 8 kjs, sulje lenkiksi piilosilmukalla pylvään päähän. Toista 2 kertaa, niin saat yhteensä kolme lenkkimäistä ”sakaraa”.
  7. Tee yksi pylväs edellisen pylvään viereen.
  8. 10 kjs, kiinteä silmukka edellisen kerroksen kiinteän silmukan päälle. Toista, kunnes kerros on valmis. Sulje kerros piilosilmukalla aloitus-ks:n päälle.
  9. Katkaise lanka, päättele langanpää piiloon, pingota ja prässää tai koveta sokerilla. Pingottamiseen tarvitset 18 nuppineulaa.

DSC_1027

Kuplassa

Kirjoitin taannoin kauneudesta. Kauneuden tarpeesta. Jotenkin uskon, että kauniit asiat (kauneus), suojaa mieltä maailman kovuudelta. Samalla tapaa muutkin asiat voivat toimia suojaavina. Maalla asumisen tietynlainen yksinkertaisuus, mittakaavan kohtuullisuus on jollakin tavalla suojaava kupla. Samat ihmiset pyörivät samoissa ympyröissä. Ei ole tuhansia ihmisiä. Ympärillä ei ole kasvottomia, tunnistamattomia ja valitettavan usein välinpitämättömän tuntuisia ihmisiä. Kääntöpuolena on varmastikin nurkkakuntaisuus ja sisäänpäinlämpiävyys. Tunnistan kyllä entisenä helsinkiläisenä anonyymiydenkin turvan.

Samalla tavalla samanmielisten keskuudessa eläminen on osa kuplaa. Meille kävi niin ihmeellisesti, että satuimme muuttamaan sellaiseen kylään maalle, jossa asuu samanhenkinen naapuriyhteisö. Samaa sukupolvea, samankaltaisissa elämäntilanteissa ja arvomaailmassa. Olemme myös kaikki kaupungista muuttaneita. Emme siis kanna vuosikymmenten kotiseutuhistoriaa mukanamme, niin hyvässä kuin pahassa. Samanmieliset ihmiset luovat turvaa. On myös suunnaton rikkaus tässä pirstoutuneiden perhe- ja sukuyhteisöjen yhteiskunnassa saada jonkinlainen turvaverkosto naapuriin. Voi mennä kahville, viedä lapset leikkimään, toisinaan hoitoonkin, istua iltaa, pitää juhlia. Ja kaiken toteuttaminen on paljon yksinkertaisempaa kuin silloin, kun asuimme pääkaupunkiseudulla. Voi vain pirauttaa tai mennä. Ovet on yleensä auki. Silloin kun mietimme maalle muuttoa, pelkäsin, jos maalla olisikin yksinäistä, keskellä metsää ja kaikenmaailman junttiurpoja. Kävikin toisin, ja oma elämäni muuttui itseasiassa sosiaalisemmaksi. Mutta ymmärrän toki, ettei maalle muuttaminen ole mikään autuaaksi tekevä juttu – meille tämä nyt vain sopii.

DSC_1038

Romuromantiikkaa…

Aikoinaan olin opiskelujen ohessa töissä Alepan kassalla. Se oli kyllä vastakohta tälle samanmielisten ihmisten kuplalle.  Kauppa oli kantakaupungissa vilkkaalla ohikulkupaikalla, jossa näki ihmisiä laidasta laitaan. Tajusin jotenkin sen, että olin siinä elämäntilanteessani elänyt yhtälailla kuplassa, siinä  silloisessa, opiskelumaailmassa. Nähnyt lähinnä vaan samassa elämäntilanteessa olevia nuoria aikuisia. Jutellut samaa kieltä puhuvien kanssa. Sittemmin näin nurjaa puolta lähiöelämästä asuessamme Vantaalla (vaikka asuinalueemme olikin itsessään keskiluokkainen, niin sen ympärillä oli suurehkoja kerrostalolähiöitä).  Jotkut kuvat ovat vaan syöpyneet mieleeni. Piriäiti S-marketissa. Känniäiti neuvolassa. Niinä vuosina aloin niin kaivata nykyisenlaiseen kuplaan, jossa ns. elämän nurjaa puolta ei tarvitse nähdä. Se on se sama syy, miksi asunnottomien asuntoloita vastustetaan. Kukaan ei halua heitä omaan naapuriin. Ja ymmärrän tämän ristiriitaisuuden. Sillä periaatteessa kyllä, kannatan asunnottomien asuntoloita ja ei, en kannata alueellista eriarvoistumista.

Uskokaa tai älkää, nuorena aikuisena olin jossain mielessä vielä vakavamielisempi kuin nykyään. Katsoin telkkkarista lähinnä vain asiaohjelmia. Luin Hesaria ja Suomen Kuvalehteä. Halveksuin jollain tapaa viihdettä. Kevyttä, moraalitonta, teennäistä, tekopyhää. Nykyään katson kaikenmaailman tositv-ohjelmia. Joo, voisi olla ylevämpiäkin keinoja rentoutua. Voisin joogata ja lukea. Kuunnella musiikkia. Toisaalta voi ajatella, että ylevyys se vasta onkin tekopyhää jeesustelua. Ne ohjelmat irrottaa mieltä arkikaaoksesta. Voi passivoituneena vaan rötköttää sohvalla ja antaa yksisuuntaisen soopan virrata tajuntaan. Ja kyllä minä olen alkanut puolustaa myös viihdettä. Siinä on jotain, miksi sitä miljoonat ihmiset katsoo. Ei sitä pidä tuomita niin yksioikoisesti. Kysy vaikka Veijo Hietalalta.

Ajattelen, että telkkarin viihdekin on osa kuplaa, pakokeino ankeudesta. Sen sijaan, että miettisin Suomen kuntakarttaa tai jäätiköiden sulamista, keskitän ajatukseni johonkin kepeään, tai vaikka tosi tv-tähti itkisikin, ei se nyt sentään ole jääkarhuilta pois. Se on silti kepeää. Yleensä. Tarkemmin ajatellen. Ainakin ne surut on jotakin yksilöllisen yleisinhimillistä, eikä niistä tarvitse kokea esimerkiksi huonoa omatuntoa, tai miettiä omaa vastuuta kuluttajana tai kansalaisena.

Viihde on siis myös osa kuplaa. Kehotan siis elämään hetkittäin kuplassa. Ja tekemään sitä tietoisesti.

Oisko tuolle kuplalle parempaa sanaa? Vai onkse ihan oukkidoukki?

….